Mikhail Bykov
Ensimmäinen kosketukseni Pohjois-Koreaan ei tapahtunut raja-asemalla, lentokentällä tai hotellin aulassa. Se tapahtui paljon aikaisemmin: uutiskuvissa, kartoissa, dokumenteissa ja keskusteluissa, joissa lähes jokaisella tuntui olevan maasta jokin käsitys, vaikka harva oli siellä käynyt.
En muista tarkkaa hetkeä, jolloin kuulin Pohjois-Koreasta ensimmäisen kerran. Ehkä se oli koulun historiantunnilla, lehtiartikkelissa tai YouTube-videolla. Muistan kuitenkin hyvin sen tunteen: olin utelias. Minua ovat aina kiehtoneet maailman erikoisemmat kolkat, paikat joista puhutaan paljon, mutta joihin vain harva pääsee omin silmin katsomaan. Mitä suljetummalta ja vaikeammin ymmärrettävältä jokin paikka vaikutti, sitä enemmän se alkoi kiinnostaa.
Opiskellessani ammattiopistossa katsoin paljon Pohjois-Koreaan liittyviä videoita. Niissä kerrottiin, että maa oli ollut matkailijoilta käytännössä suljettuna jo vuosia koronapandemian jälkeen. Ajatus tuntui lähes epätodelliselta: kokonainen maa, josta kaikki puhuvat, mutta johon ei pääse.
Kiinnostukseni sai ensimmäisen konkreettisen muodon Kiinassa, jossa olin työharjoittelussa. Sain tietää, että joissakin Kiinan kaupungeissa toimii pohjoiskorealaisia “Pyongyang”-ravintoloita. Niissä tarjoilijat, kokit ja ohjelma ovat Pohjois-Koreasta. Tarkistin heti, missä lähin sellainen ravintola olisi. Yksi löytyi Pekingistä, ja olin pian muutenkin lähdössä sinne vapaapäivinäni.
Eräänä iltana lähdin määrätietoisesti etsimään ravintolaa, mutta en löytänyt sitä. Epäonnistuminen ei vähentänyt kiinnostusta, päinvastoin. Se lisäsi mysteeriä ravintoloiden ja koko maan ympärillä. Myöhemmin, työharjoitteluni päättyessä, lensin Suomeen Shanghaista. Siellä päätin yrittää uudelleen.
Sain toisen suomalaisopiskelijan lähtemään mukaani. Syötimme karttasovellukseen Pyongyang-ravintolan osoitteen ja lähdimme taksilla kohti määränpäätä. Tällä kertaa ravintola todella oli paikallaan. Tiesin heti oven avattuani, että olimme oikeassa paikassa. Seinillä oli julisteita ja maisemakuvia, joissa näkyi sosialistisen valtion estetiikkaa. Nuori, kansallispukuun pukeutunut tarjoilija hymyili ja ohjasi meidät pöytään.
Kaikki tuntui erilaiselta: värikkäältä, muoviselta, melkein päiväkotimaisen iloiselta. Kirkkaat koristeet, musiikki, tarjoilijoiden esiintyminen ja koko tunnelma olivat jotakin sellaista, mitä en ollut aikaisemmin kokenut. Se oli vain pieni kosketus maahan, mutta juuri se vahvisti ajatusta: jonain päivänä haluan nähdä Pohjois-Korean itse.
Aloin selvittää, miten maahan oli ennen pandemiaa matkustettu. Löysin eri matkatoimistoja, kuten Korea Konsultin ja Young Pioneer Toursin, ja olin yhteydessä useisiin toimijoihin. Alkuperäinen suunnitelmani oli lähteä Pohjois-Koreaan Korea Konsult AB kautta: passi olisi lähetetty Tukholman Pohjois-Korean suurlähetystöön, ja matka olisi kulkenut turistiryhmän mukana Kiinan kautta Pjongjangiin.
Rajat eivät kuitenkaan auenneet. Samaan aikaan mielenkiintoni kasvoi entisestään. Lopulta törmäsin videoon venäläisestä turistista, joka oli käynyt Pohjois-Koreassa laskettelemassa. Hän kertoi videolla, että kyseessä oli eräänlainen testiryhmä. Otin häneen yhteyttä Instagramissa ja kysyin, minkä yhtiön kautta matka oli järjestetty. Muutaman tunnin kuluttua sain vastauksen: Vostok Intur.
Muistan yhä sen tunteen. Haave, joka oli tuntunut jo pitkään mahdottomalta, sai yhtäkkiä uuden mahdollisuuden. Etsin matkatoimiston verkkosivut ja löysin kesälle 2024 suunnitellun yhdeksän päivän matkan Pohjois-Koreaan Vladivostokista. Ohjelmassa oli Pjongjangin lisäksi muun muassa Wonsan, Hamhung ja muita paikkoja eri puolilla maata. Matkan hinta oli yllättävän kohtuullinen: muistaakseni noin 1100 dollaria ja 40 000 ruplaa.
Otin yhteyttä Vostok Inturiin ja sain vastauksia kaikkiin kysymyksiini. Päätös syntyi lopulta melko nopeasti. Matkaan oli vielä muutama kuukausi, ja lähtöpaikka Vladivostok oli Suomesta katsottuna kaukana, mutta se ei estänyt minua. Ostin laivalipun Viroon, bussilipun Narvaan, jatkoyhteyden Pietariin ja noin yhdeksän tunnin lennon Pietarista Vladivostokiin.
Ennen matkaa piti täyttää erilaisia papereita. Niissä kysyttiin muun muassa ammattia, matkustushistoriaa ja muita taustatietoja. Kaikki tuntui tavallista matkavalmistelua virallisemmalta, mutta samalla se teki tulevasta matkasta entistä todellisemman.
Lopulta lähtöpäivä koitti. Vladivostokiin saavuttuani minua hämmästytti jo pelkästään se, miten sama maa voi jatkua niin kauas Aasiaan asti. Kieli oli yhä venäjä, kaupat näyttivät tutuilta, mutta luonto, maisemat ja ilmapiiri olivat aivan toisenlaiset kuin Pietarissa.
Vladivostokissa kävin matkatoimistolla viemässä passini. Minulle kerrottiin, että se toimitettaisiin Korean demokraattisen kansantasavallan edustustoon ja palautettaisiin lentokentällä lähtöpäivänä. Maksoin myös matkan dollarimääräisen osuuden käteisellä. Jo etukäteen oli ohjeistettu, että dollarien piti olla mahdollisimman uusia ja hyväkuntoisia seteleitä.
Seuraavana aamuna oli aika lähteä lentokentälle. Olin varmuuden vuoksi ostanut paikallisesta tavaratalosta herätyskellon, jotta mikään ei voisi kaatua siihen, etten heräisi ajoissa. Lentokentällä meitä odotti matkanjärjestäjä passeineen. Siellä tapasin myös muut matkalle lähtijät.
Ryhmämme oli kiinnostava sekoitus erilaisia ihmisiä. Mukana oli muun muassa eläkkeelle jäänyt venäläinen sisäministeriön virkamies vaimonsa kanssa, nuori sydänkirurgi, juristi, Thaimaassa asuva malli ja Samsungin Venäjän markkinointipäällikkö, jonka kanssa jaoin hotellihuoneen. Koska kyseessä oli yksi ensimmäisistä turistimatkoista lähes viiden vuoden sulun jälkeen, ilmassa oli erityistä odotusta.
Kun nousimme Air Koryon koneeseen ja lähdimme kohti Pjongjangia, minun oli vaikea uskoa, että olin todella matkalla sinne. Vuosien haaveilu, videot, artikkelit, kartat ja keskustelut olivat muuttumassa todelliseksi matkaksi. Lennolla tarjottiin sämpylää, limonadia ja lehtiä, joiden kannessa oli Kim Jong Un. Taustalla soi korealainen kuoromusiikki, ja lentoemännät hymyilivät kohteliaasti.
Olin ennen matkaa lukenut muun muassa Andrei Lankovin kirjoja ja katsonut valtavan määrän Pohjois-Koreaan liittyviä videoita. Olin täynnä ennakkokäsityksiä, huhuja ja kysymyksiä. Nyt olin viimein saapumassa paikkaan, josta olin kuullut niin paljon.
Pjongjangissa meitä olivat vastassa kaksi korealaista venäjää puhuvaa opasta, kameramies sekä kaksi miestä, jotka kulkivat ryhmämme mukana kaikkialla. Kutsuimme heitä keskenämme “agenteiksi”, vaikka emme tietenkään tienneet heidän tarkkaa rooliaan. He eivät juuri puhuneet venäjää, mutta istuivat bussimatkoilla aina takana ja olivat jatkuvasti mukana.
Ensimmäinen ateriamme Pohjois-Koreassa oli Pjongjangin lentokentällä. Söimme keittoa ja ankkaa. Lentokenttä tuntui lähes autiolta. Olimme käytännössä ainoat matkustajat. Monet pienet liikkeet näyttivät olevan auki, ja tiskeillä oli esillä tavaroita, mutta emme saaneet ostaa niistä mitään. Myös kahvilat näyttivät valmiilta ottamaan asiakkaita vastaan, vaikka vitriinien leivonnaiset vaikuttivat enemmän näytekappaleilta kuin syötäviltä tuotteilta.
Ruoka oli koko matkan ajan yksi kiinnostavimmista havainnoista. Ateriat olivat usein yksinkertaisia: paljon riisiä, leipää, vihanneksia, kasviksia ja pieni määrä lihaa tai leikkeleitä. Tarjoilu oli kuitenkin aina huolellista ja kohteliasta. Oli selvää, että isännät yrittivät antaa meille parasta, mitä oli saatavilla. Muutamat ateriat jäivät erityisesti mieleen, kuten koirakeitto siihen erikoistuneessa ravintolassa ja merenelävien grilli-ilta Wonsanissa.
Ensimmäisinä päivinä majoituimme Yanggakdo-hotelliin, joka sijaitsee saarella Taedong-joessa. Pjongjangissa kiersimme useita nähtävyyksiä. Juche-torni jäi erityisesti mieleeni, mutta ei vain korkeutensa tai maisemiensa vuoksi. Tornin luona näin suomalaisiin Juche-aatekerhoihin liittyviä kylttejä: Jyväskylä, Vaasa, Tampere. Se tuntui oudolta ja yllättävältä. Olin Pohjois-Koreassa, paikassa jossa en odottanut törmääväni mihinkään suomalaiseen, ja yhtäkkiä edessäni oli tuttuja suomalaisia kaupunkien nimiä. Suomalaisuus tuli vastaan myöhemminkin.
Vierailimme vuoristossa sijaitsevassa kansainvälisessä ystävyysnäyttelyssä, jossa oli esillä eri puolilta maailmaa Kim Il Sungille, Kim Jong Ilille ja Kim Jong Unille annettuja lahjoja. Yhdessä huoneessa näin suuren ryijyn, jossa luki suomeksi: “Kauan eläköön toverimme Kim Il Sung”, jos muistan tekstin oikein. Lisäksi lahjojen joukosta saattoi löytää suomalaiselta vaikuttavaa lasiesinettä, kuten Aalto-maljakon tai lasilinnun. Näky oli hyvin erikoinen.
Alkuperäiseen ohjelmaamme kuului myös Kaesong, mutta suunnitelma muuttui. Meille kerrottiin, että alueella oli tulvinut ja lentokenttä oli veden vallassa, minkä vuoksi lento peruttiin. Niinpä vietimme enemmän aikaa Pjongjangissa ja sen ympäristössä.
Kävimme myös Pjongjangin metrossa. Siitä jäi mieleen asemilla olevat sanomalehdet, joita monet ihmiset pysähtyivät lukemaan. Vierailimme useissa museoissa, muun muassa sotateemaisessa museossa sekä museossa, jossa esiteltiin metron rakentamista. Jokainen vierailukohde oli tarkkaan järjestetty ja esitetty omasta näkökulmastaan
Myöhemmin kävimme Masikryongin laskettelukeskuksessa syömässä sekä buddhalaisella temppelillä ennen kuin jatkoimme Wonsanin kautta Hamhungiin. Siellä sijaitsi rantaresortti, jossa vietimme suuren osan matkastamme. Hotellin edessä oli upea hiekkaranta. Joka aamu hiekka oli lanattu täydellisen sileäksi, aivan kuin edellisen päivän jälkiä ei olisi koskaan ollutkaan.
Rannalla pelasimme lentopalloa, ja oppaamme sekä mukana kulkeneet miehet osoittautuivat todella hyviksi pelaajiksi. Päivät kuluivat rannalla ja hotellilla, iltaisin oli järjestettyä ohjelmaa. Vaikka ympärillä oli paljon sellaista, mikä tuntui vieraalta ja vaikeasti selitettävältä, tunnelma ryhmän sisällä oli lämmin. Ilman internetiä, uutisia ja jatkuvaa viestitulvaa ihmiset alkoivat keskustella enemmän. Tutustuin matkaseuralaisiini hyvin, ja olen moniin heistä edelleen yhteydessä.
Kun yhdeksän päivän matka lähestyi loppuaan, huomasin, että moni ennakkoluulo ja kysymys oli muuttanut muotoaan. Kaikkeen en tietenkään saanut vastausta, eikä sellaisessa maassa matkustava näe koskaan koko totuutta. Turistin reitti on rajattu, aikataulu suunniteltu ja näkymä tarkkaan valittu. Silti matka antoi jotakin sellaista, mitä mikään dokumentti tai kirja ei olisi voinut antaa: omakohtaisen kokemuksen ihmisistä, paikoista, tunnelmista ja ristiriidoista.
Pohjois-Korea oli kaikkea sitä, mitä olin odottanut, mutta myös paljon muuta. Se oli outo, kaunis, köyhä, järjestelmällinen, hämmentävä, välillä jopa pelottava, mutta samalla täynnä hetkiä, joissa ihmiset tuntuivat vilpittömän ystävällisiltä. Juuri ristiriitaisuus teki matkasta niin mieleenpainuvan.
En väitä ymmärtäväni Pohjois-Koreaa tämän matkan jälkeen. Ehkä ymmärrän vain sen, miten vähän ulkopuolinen voi lopulta tietää. Mutta sen voin sanoa varmasti: yhdeksän päivää Pohjois-Koreassa oli elämäni erikoisin ja mieleenpainuvin matka.
